Erkki Pirtola: Leipää ja muovihuveja
Minna Soraluoma luo taiteensa nykyajan kuorista. Ostoskassihan on merkillinen käsitepakkaus, jossa kotiin kannetaan mitä moninaisinta tarviketta käärittynä sieviin paketteihin. Muodon ja sisällön suhteet ovat niissä tarkasti harkitut ja pakkausten kuorien pintakoristelun tulee myötäillä ostajan silmää. Nykyään kuoret ovat yleensä muovia ja niihin on painettu tieto sisällöstä mahdollisimman käytännölliseen ja iskevään muotoon. Soraluoma käyttää lähtökohtanaan tätä ainesta, joka yleensä
löytyy seuraavaksi roskasäiliöstä. Tätä muovin ja paperimassan jatkuvaa käärimistä, kuorimista ja poisviemistä meidän jokapäiväinen elämämme on aina tukahduttavuuteen asti. Turhautuneena me kasvatamme joka päivä jätevuorta, mutta Soraluoma muuntaa jäteaineksen suuntaa suoraan hyljättyjen osastosta taidemuseon seinälle.
Jos kulttuurimme päämuoto on roska, on kysyttävä, mitä on sisältö? Soraluoma kääntää ironisesti kysymyksen päälaelleen: hän tekee uuden muodon roskasta ja antaa sille uuden sisällön, jossa on samalla kritiikki ja estetiikka. Hän "kehrää" etnofuturistisesti muovipakkauksen "langaksi" kuin lampaanvillaa ikään ja "kutoo" niistä käyttöesineitä silmille. Ne muistuttavat lapasia, sukkia tai seinäkudonnaisia vanhasta maalaismaailmasta. Soraluoman kierrätystaide ei ole hyötykäytön jatkamista, vaan hiljaista naurua katastrofille. Muovi on öljyteollisuuden johdannainen, moderni pehmeä lasi, joka on yhtä aikaa viettelevän pehmeä ja samalla elottoman nilja. Se korvasi paperin ja muut luonnonkuidut, siitä tuli modernin sujuvuuden ja plastisen lujuuden symboli, mutta siinä on myrkky: sen hiilivetyketjut eivät hajoakaan luonnonkiertoon. Nykyihminen on rakastunut siihen ja haluaa ikään kuin kietoa itsensä muovikelmuun, eroon elämän kosketuksesta. Samalla hän näkee muovin lävitse kuoleman voittokulun, mutta ei halua irtautua eristyspakkauksestaan, joka on katastrofin syy!
Soraluoma ei kuitenkaan saarnaa, vaan leikkelee kirjavia pussukoita vappuhuiskamaiseen viuhkaan ripustellen niitä seinille järjestykseen kuin kioskiin ikään. Hänen uusiotekstiilinsä ovat myös hyvin naisellisia, niissä on
pitsimäisiä kuvioita. Tämä perinaisellinen nypläystaito, jossa malli ja toisto on poikkeuksetta perinteeseen sidottua, muunnetaan absurdilla röyhelöinnillä. Koristetaiteen ehdoton ja neuroottinen symmetrisyys rikkoutuu eläväksi kekseliäisyydeksi, jolloin kudonnainen, vai sanoisiko muovinnainen, synnyttää uusia mielenpunontoja. Epäilemättä Soraluoma on "reunataiteilija", koska hän hyödyntää tätä välttämätöntä marginaalijätettä. Ihmiset lumoutuvat hänen töistään, koska niihin liittyvät kolmikerroksiset muistot. Ne assosioituvat samalla hetkellä sekä lastentarhan askartelutöihin, mummon mökkiin, että omaan jääkaappiin. "Anna meille meidän jokapäiväinen leipäpussin repimisemme", voisi lukea modernin muovimummon huoneentauluna kudottuna muovista!
Soraluoman työ on myös keräilemistä ja tutkimusta. Varmasti jollakin suomalaisella
himokerääjällä on täydellinen muovipussikokoelma. Minna Soraluoma keräilee toisessa mielessä, tutkii materiaalien työstettävyyttä ja muunneltavuutta.
Tässä on kysymys leikkisästä sosiologiasta. Soraluoma kysyy koneellisen muovimassatuotannon suhteesta käden työhön ja orgaaniseen inhimilliseen ympäristöön. Voisiko taide muuntaa roskat aarteiksi ja jätevuoret riippuviksi puutarhoiksi? Hän itse toteaakin: taidetarvikkeen sivutuotteena olen saanut ruokaa - vai oliko se päinvastoin?
Julkaistu Turku Biennaalin katalogissa 2007.